Riimikirppu vietti harmaata torstaita ja haaveili muuttavansa naapurin tädin raidalliseen villasukkaan. Siellä olisi lämmintä ja mukavaa, eikä tarvitsisi ymmärtää mistään mitään.
Nelli ja Albert, riimikirpun karvaiset kissakaverit taisivat olla ajatuksissaan samoilla linjoilla. Nelli oli majoittunut puhtaan pyykin koriin, joka oli täynnä puhdasta pyykkiä, ja Albert oli sulloutunut supertuuheine olemuksineen kaikkineen pienen pieneen pahvilaatikkoon. Viikset vain näkyivät.
Kirpulle tuli mieleen, että viiksistä voisi olla iloa talven pitkinä kuukausina. Ei kai niiden kasvattaminen kovin vaikeaa voisi olla?
Ja kun saisi kasvatettua oikein pitkät haituvat, niin niihin voisi tarpeen tullen kääriytyä. Esimerkiksi silloin, kun on lähtenyt kiireellä kirpunpoikien vanhempainiltaan ja huomaa edustavansa perhettä tiukassa, vanhuuttaan reikiintyneessä t-paidassa, jonka pinkkiä puuvillaa koristaa sininen, isosilmäinen pääjalkainen. (Onneksi kukaan ei nähnyt sitä ulkona, kun oli pimeää ja takki tiukasti kiinni. Koululla kirppu onnistui löytämään luokasta suuren viherkasvin, jonka varjossa oli hyvä kuunnella muiden mukavaa jutustelua.)
Niin, syksyisessä hämärässä saattaa olla hyviäkin puolia. Niitä ei riimikirppu vaan aina huomaa. Varsinkaan, kun silmät meinaavat mennä väkisinkin kiinni yleensä, heti kun aurinko laskee. Ja silmien avaaminen vasta onkin vaikeaa, vaikka ne ovatkin kirppujen tapaan kovin pienet, ja lyhytripsiset. Kirpun veljellä on hurjan pitkät ja suloiset räpsyripset. Grr. Mihin miehet sellaisia tarvitsevat? Niillä on ne viiksetkin!
Huomaavaista viikonloppua toivotellen, ja vain vienosti haukotellen,
teidän,
Riimikirppu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi tässä: